Ihanaa kun saa purkautua jonnekin. En tiedä kysynkö nyt varsinaisesti mitään kummempaa nyt tässä.
Olen jo pari vuotta pitänyt sisälläni raskasta taakkaa. En ole tahtonut avautua tästä läheisilleni, ainakaan vielä.
Eli, olen ollut yhdessä mieheni kanssa 5 vuotta. Aviomieheni on ulkomaalainen ja muutti Suomeen pari vuotta sitten. Meillä on 2 lasta, 4-vuotias ja 2-vuotias.
Olen vielä rakastunut häneen – mutta miksi?
Tämä piinaa minua kovasti. Mieheni on ollut työtön suurimman osan ajastaan Suomessa (täällä todella vaikeaa saada miehelleni sopivaa työtä mm. rasismin vuoksi) ja tuntuu siltä, että mieheni psyyke menee koko ajan vaan huonompaan suuntaan…
Mieheni ei tee juuri mitään, istuu kotona, puhelin kädessä koko ajan/katsoo teeveetä. Opiskelee tosin n. 8-20 h/vko. Tiskejä laittaa joskus ja lapsia hakee hoidosta kuten minäkin. Hoitaa lapsia pääosin niin, että tv päällä ja istuu sohvalla ja selaa puhelintaan. Ei ikinä vie lapsia ulos (toki ymmärrän että tämä Suomen sää on aivan järkyttävä aurinkoon ja lämpöön tottuneelle ihmiselle!) eikä myöskään minua, vaimoaan. Meillä ei ole seksiäkään juurikaan, kerran kuussa ollut, nyt ei sitäkään. Mies ei ole suhteemme alkuajoista lähtien huolehtinut minusta, ns. romanttisessa mielessä. Tuntuu, että en voi toivoa mitään mieheltä, en kauniita sanoja, en käytännön tekoja. En yhtään mitään. En enää edes keskustelua. En sitä, että menemme läheiselle järvelle uimaan tai mitä tahansa arkista kivaa. Joskus puhuu siitä miten muut ihmiset ovat ikäviä/pahoja hänelle. Aikaisemmin (n. 1 vuosi sitten) pystyimme keskustelemaan normaalisti, nykyään mies vaan toteaa, että ei puhu kanssani/pitää mykkäkoulua. Vaikeaa ymmärtää miten älykäs koulutettu mies on nyt tällainen.
Muutama ilta sitten mieheni sanoi, että olen kamala ihminen. Hän ei enää kestä nähdä minua ja että tahtoo avioeron. En tiedä miten reagoida.
Olen maksanut kaikki laskut tähän mennessä, koska miehellä ei rahaa juurikaan ole. On todella rankkaa olla kokopäivätöissä, leikkiä lasten kanssa, siivota kotia pääosin yksin, tehdä pihatyöt yksin jne. Mies ei myöskään tahdo opiskella suomea enää, on pari kurssia käynyt. Joudun siis kääntämään hänelle ihan kaiken. Mies ei juuri mitään tee, ellen pyydä, eikä silloinkaan. Olen ollut viimeisen vuoden erittäin väsynyt kaikkeen ja stressaantunut ja tentannut välillä mieheltä voisiko hän tehdä enemmän jne. Joskus hän sanoo, ettei tee koska pakotan, usein ei kuitenkaan edes reagoi sanomisiini. Oma-aloitteisuus aika nollassa välillä.
Olen ihan burnoutissa, ehkä avioero on hyvä juttu?
Sanoin kuitenkin miehelleni, että minusta hän ei ole kunnossa (olen jo vuoden välillä sanonut samaa) ja hän siihen vain, että ei ole minun asiani tämä/en halua jutella kanssasi tästä. Mies istuu vain sisällä, ei ystäviä, edes kauniina kesäpäivänä ei tahdo mennä perheen kanssa ulos jne. Masennusta varmaankin.
Olen koittanut houkutella häntä juttelemaan psykiatrisen hoitajan kanssa yms. Mutta ei suostu. Sanoin myös miehelleni, että vaikka on paskaa nyt, olen valmis odottamaan siihen, kun covid ohi ja mies saanut töitä, sitten nähdään mikä on molempien olotila. Tähän mies vastauksena sanoi vaan, että tahtoo avioeron, koska vaadin häneltä asioita. Tuli aika paha mieli. Pakkohan minun on alkaa vaatia kun toinen ei tee mitään. Onko jo niin syvällä jossain psykiatrisessa suossa mm. työttömyyden vuoksi, että ei näe kokonaistilannetta? Vai onko myös laiska kusipää, joka hyväksikäyttää minua? Vai kaikkea mahdollista? En tiedä.
Varmaankin nyt sitten vain hyväksyn tämän eron ja homma liikkeelle?
Surettaa vain niin kovin, koska välillämme on rakkautta paljonkin vielä jäljellä, näen sen miehestäni myös. Muutaman kerran olen nähnyt itkemässä – mutta, itkeekö itseään vai meitä? En tiedä.
Se vaan, että tämä minun kotiorjuus ei nyt tästä taida vähentyä ainakaan hetkeen ja tarvitsen lepoa ja molemmat tarvitsemme taukoa toisistamme. Olen 100% etätöissä, eli molemmat kotona. Minulle on tosiaan tullut kamala viha miestä kohtaan viime kuukausina. Hän katsoo videoita ja minä teen töitä koko ajan. Onneksi sentään pidän töistäni. En halua elää vihassa ja vielä vähemmän tahdon, että lapset kärsivät erosta, jos sellainen tulee. Emme onneksi lasten edessä ole huutaneet koko aikana kuin muistaakseni 2 krt. lyhyesti. Toki nekin ovat liikaa. Minusta myös lasten vuoksi tulisi hakea keskusteluapua, mutta se ei nyt onnistu. Ei edes vaikka rukoilen ja pyydän mieheltä tätä.
Eli, tämä oli tässä.
Karua.
Kaikkeni yritin ja näin se meni nyt sitten.
Ja, toki en ole mikään täydellinen itsekään. En todellakaan, olen ollut erittäin stressaantunut tilanteestamme viimeisten kuukausien aikana, varsinkin kun on ollut yllättäviä rahareikiä (useiden tuhansien) ja en ole saanut stressiltä aina nukuttua, kun avioliitto ahdistaa. Eli en ole minäkään ollut parasta seuraa, nykyään pimahdan kun tili menee miinukselle, jos tulee jotain yllättävää yms. Tämä taloudellinen stressi on kestänyt jo yli 3 vuotta ja taakka minulla yksin.
Kävin aikaisemmin muutaman vuoden nuorena terapiassa ja osaan nyt jäsennellä asioita eri tavalla ja siksikin olen mm. ollut mieheni kanssa näin kauan tilanteeseen nähden, koska pystyn jotenkin asettumaan hänen asemaansakin, edes hieman. Vieras maa, kieli, kulttuuri, ei työtä, hankaluuksia avioliitossa, henkisiä ongelmia menneisyydestä ja työttömyydestä. Tunnen empatiaa. Olen myös ehdottanut, että muuttaisimme kaikki ulkomaille, mutta sekään ei kelpaa. Mies tahtoo asua Suomessa lasten vuoksi, kun tätä paras maa lapsille.
Elättelen nyt toivoa, että mies alkaa voimaan hyvin ja joskus voimme palata yhteen taas. Ei ero vain pahasta ole toki, en enää jaksa hoitaa kaikkea ja elää vihassa. Olen iloinen jos saan olla erosta miehestä. Se vaan, että asia on hoidettu näin järkyttävän huonosti oli minulle järkytys.
Pelottaa toki lasten yhteishuoltajuus ja miten lapset voivat mieheni kanssa, kun se on sitten tv päällä koko ajan jne. ja mies puhelin kourassa. Muuten kyllä huolehtii hyvin, hellimiset, vaipat, nukkumiset ja syötöt. Yksinhuoltajuutta en missään nimessä tahdo, koska mieheni osaa olla hyvä isä myös ja sitä hän onkin, tuo masennus tms. vain sotkee asioita. Upeaa miehessäni on myös se, että hän nukkunut joka toinen yö lasten kanssa, siitä asti kun ovat olleet pieniä. Onneksi sentään jaksaa vielä olla isänä lapsille edes jotenkin! Siitä saan hyvää mieltä sentään.
Rakastuimme toisiimme ensisilmäyksellä ja molemmista tuntui, että olemme tulleet kotiin. Nyt sitä kotia ei enää ole.
Miehesi kuulostaa juuri siltä kuten sanoit, eli tarvitsee ammattiapua. Kokeile jutella hänen kanssaan kahden kesken ja näytä empatiaa, ja kerro että kaikki joskus tarvitsemme apua. Kerro, että haluat auttaa häntä, jotta avioliittonne olisi parempi. Jos hän ei tätä halua niin neuvoisin myös olemaan tarkka omien rajojesi kanssa. Jos mies HALUAA erota sinusta ja haluaa vielä keskustelunkin jälkeen, niin ÄLÄ jää säälittäväksi ja sano että haluat jäädä sellaiseen avioliittoon, jossa toinen suoraan haluaa erota. Kerro, että jos hän näin tahtoo, niin voitte laittaa avioerohakemuksen yhdessä sitten kun olette rauhoittuneet ja pitäneet esim. viikon taukoa riitelystä jne.mindset on kunnossa. Tietysti hän voi itse laittaa paperit menemään vaikka heti jos niin haluaa.
Kiva, että näet hänessä myös hyviä puolia, mutta muista nähdä ne myös itsessäsi. Eli jos hän ei arvosta sinua enää, niin aloita itsesi arvostaminen ja jätä huono suhde. Joskus jonkun asian menetettyään ymmärtää mitä on menettänyt.
Tsemppiä sinulle!