Mulla on neljä poikaa, 19v, 17v, 15v ja 12v.
Nyt olen huomannut etten jaksa nuorimman kanssa oikein mitenkään, taloudellisesta tilanteestamme johtuen joudun tekemään kahta työtä joten työtunteja kertyy kk:ssa noin 250.
Isäntäkin on töissä toisella paikkakunnalla ja kotona vain pe-su.
Ekalta ammatiltani olen kasvattaja joten tiedän todella hyvin mihin käytökseni ja tunteeni(tunteettomuuteni) lasta kohtaan ennen pitkää vievät, mutten voi sille mitään, etten oikein tunne lastani kohtaa muuta kuin välinpitämättömyyttä ja välillä suorastaan oikeaa vihaa. Fyysisesti en mitään pahaa tehe ja huolehdin kyllä lapsista (vain kaksi nuorinta enää asuu kotona), näillä on ollut aina silloin tällöin jos jonkinnäköistä pikkuongelmaa koulussakin, siis 2lla ekalla, kolmas oikeinkin ok koulunsa hoitanut ja muutenkin. mutta tää nuorin ei oikein ole kavereiden kanssa eikä ulkoile, eikä liiku, on jopa nyt parin vuoden aikana lihonutkin aika mahottomaksi, vaikka olen yrittänyt ruoan tehä oikein ja aktivoida liikkumaan. Hän on oikeinkin laiska ja esim ei siivoa huonettaan, vaikka se kuuluu viikkorahaan. Kuljetan häntä työ- ja muilla reissuillani mukanani vaikken useinkaan tahtoiskaan, en vain jaksais olla hänen kanssaan. Kun hän oli mummolassa liki pari viikkoa, ei mulla todellakaan tullut edes ikävä. Soitin tosin joka päivä hänelle. Joskus jopa vapaa päivät kotona tuo lapseni pilaa kiukuttelemalla jostain aivan mitättömästä asiasta ja useinkin hänen on vaikea hermojaan hallita.
Tiedän että kaikki vika on minussa ja kellään lapsellani ei ole oikeita, isoja ongelmia, mutta minun elämäni ei ole nyt oikeilla raiteillaan ja tämä vaivaa mua tosi paljon. Välillä oikein toivon et tulis työreissuja ja saisi olla pois kotoa riittävän kauan, mutta eihän se oikein arjessa toimi kun yksin viikot tätä pyöritän. Mieheni vain kehottaa hakemaan vajavaisuuteeni apua.
Hei! Mun mielestä miehesi syyllistää sinua aiheetta. Miksi hän ei ota isompaa vastuuta lasten ja perheen asioista? Olen itse ollut samassa tilanteessa kun lapset olivat pienempiä. Kaksi työtä tuolla tuntimäärällä vie taatusti mehut kenestä tahansa.
Nyt olisi aika teidän vanhempien keskustella, millä muutoksilla perheen elämä tulee paremmaksi lapsille ja sinulle. (Onko se miehellekään kovin kivaa olla vieraalla paikkakunnalla viikot.)Sinuna jättäisin toisen työn pois, silloin jäisi enemmän aikaa itselle ja lapsille. Jos se ei ole mahdollista, käy lääkärissä tarkistamassa olisiko aiheellista jäädä sairaslomalle. Kuulostat tosi väsyneeltä. Rahan tienaamisen takia ei kannata pilata lapsien elämää.
Poikasi saattaa olla masentunut, jos hän on paljon yksin kotona. Sinuna ottaisin yhteyttä perheneuvolaan, se ei maksa mitään. Jos perheneuvolaan on pitkät jonot, kannattaa soittaa vaikka seurakunnan diakonille. Pääasia että pääset juttelemaan heti jonkun kanssa. Yleensä puhuminen ulkopuolisen kanssa selkiinnyttää ajatuksia. Kyllä apua löytyy kun vaan rohkenet sitä pyytää. Zemppiä kovasti!
Hei!
Viestistäsi näkyy, että olet melkoisen loppu tilanteeseen. Juuri tuollaista kyynisyyttä tulee ihmiselle silloin, kun jaksamisen rajat ovat ylittyneet aikapäivää sitten.
Nyt kysytään arvoja. Mikä se on elämässä sinulle tärkeintä? Tiedän, että raha-asiat eivät ole niin simppeleitä useinkaan, mutta en usko, että tuossa tilanteessa oikein muu auttaa, kuin että saat itsesi kuntoon ja miehesi mukaan enemmän arkeen tai sitten jonkun ulkopuolisen aikuisen perheellesi tueksi.
Tässä voisi taas muistella sitä juttua, kun sanotaan, että eipä sitä oikein muita voi auttaa, ennenkuin on itse kunnossa, versus, paha on antaa lapselle happea, jos ei itsekään hengitä. Voimia!
Olen itse samassa tilanteessa.
Olen surullinen, että en oikein enää pidä pojastani ja hän varmaan sen aistii. Isä asuu toisessa osoitteessa, osallistuu ja tapaa omilla ehdoillaan, ei halua puuttua ikäviin asioihin. Isä tapaa vain minimin, ei juhlapyhinä tai loma-aikoina, ei ota lomilleen mukaan poikaansa, omille syntymäpäivilleen ei huoli poikaansa. nauroi pilkallisesti pojalleen ja sanoi #en kai minä sinua sinne ota, minä juhlin KAVEREIDENI KANSSA” Kaverit ovat siis tärkeämpiä kuin oma poika.
sekin varmasti vaikuttaa poikaan, että näkee kuinka vähän isä arvostaa äitiä, siis minua, joten poika ei itsekään arvosta minua tai ehkä ei itseäänkään.
Olen ollut jo vuosikaudet yliväsynyt ei ole ollut voimia pitää yllä omia ystävyyssuhteita.
Lapsen ikävä isää kohtaan oli riipaiseva hänen ollessa pieni, nyt kyynistynyt isompana. Ei kunnon kiintymyssuhdetta kehenkään, kavereita on.
Haluaisin taas rakastaa lastani ja muodostaa häneen suhteen, että olisi aikuisena kiva tavata.