Hei. Tunnen olevani hieman yksin näiden omien tunteiden kanssa, koska en ole löytänyt samoin ajattelevia verkkokeskusteluista. Minulla siis oma 9- vuotias muksu, asumme avopuolisoni kanssa yhdessä, ja tällä puolisollani on kaksi lasta, 8 v. ja 12 v., joita hän näkee joka kolmas viikonloppu. Olemme nyt siis asuneet yhdessä kaksi vuotta, ja tunnen että en ole omassa kodissani. Olen päätellyt tämän johtuvan puolisoni lapsista, jotka tänne tulevat. Hänen lapsensa ovat ihan ok, eikä minulla ole mitään kriisiä heidän kanssaan, en vaan halua että kotiini tulee ihmisiä, joita en ole saanut valita. Tätä tunnetta ei ollut silloin kun aloimme puolisoni kanssa miettiä yhteen muuttamista, mutta se vaivaa ja ahdistaa minua. Olen ihan rehellisesti erakkoluonne kotonani, haluan viettää paljon omaa aikaa ja rauhaa, hiljaisuudessa tuijotella kattoon ja uppoutua omiin ajatuksiini. Aina kuitenkin tuntuu, että elämäni ja päätösvaltani jää jäähylle, kun puolisoni lapset tulevat meille. Minua ei kiinnosta tutustua heihin, eikä rakentaa minkäänlaista suhdetta heidän kanssaan. Minulla on ystäviä ja sukulaisia, ja oman lapseni kanssa puuhastelen ja keskustelen, olen läsnä ja kiinnostunut hänen asioistaan. En vaan jaksa kiinnostua pakotetusti ihmisistä. Olemme käyneet puhumassa perhetyön sosiaaliohjaajien kanssa asiasta, ja kerroin heillekin suoraan omat tuntemukseni, ja he antoivat hyviä neuvoja, jotta saisin omaa rauhaani enemmän. Omaa huonetta en asunnossa pysty rakentamaan, ja puolisoni tekee parhaansa ja lähtee lapsiensa kanssa retkille ja sukuloimaan, kun mahdollista. Silti tuntuu pahalta ja masentavalta elää tällaisessa tilanteessa. En tiedä auttaako tähän muu kuin muutto erilleen, mutta kaipaisin ymmärtäviä sanoja :/
Tervehdys! Kiitos rehellisestä viestistäsi, jossa tuot esiin vaikeitakin bonusvanhemmuuteen liittyviä tunteita. On tärkeää saada puhua niitä joillekin ääneen.
On normaalia, ettei puolison lapsia kohtaan kehity aina rakkaudellisia tai edes myönteisiä tunteita. Olet todella hienosti tunnistanut näitä tunteitasi itsessäsi ja hakenut niihin tukea, mikä on hieno asia. Tunteiden myöntäminen ja jakaminen todennäköisesti auttaa sinua paljon siinä, ettet kuitenkaan toimi tunteidesi ohjaamana. Lapsille on tärkeää saada tulla isänsä luokse tervetulleina.
Oikeastaan kaikki tunteet ovat sallittuja, sillä tunteita ei voi valita. Erilaisten tunteiden kanssa voi oppia kuitenkin elämään. Jo se voi auttaa itseä, että saa hyväksyä tuntemuksensa sellaisenaan. Tunteet voivat ajan kanssa myös muuttua.
Omaa oloa helpottaakseen voi myös yrittää tarkastella hetkiä, jolloin olo on ollut kevyempi tai on pystynyt vaikka vain hetkellisesti tuntemaan levollisempaa oloa. Mikä näille tilanteille tai hetkille on ollut yhteistä? Onko sitä mahdollista lisätä?
Hienoa, että puolisosi on myös tukenasi ja pystytte avoimesti keskustelemaan asiasta. Voisiko teille olla apua yhteisestä keskustelusta tilanteessanne? Voitte varata ajan luottamukselliseen ja anonyymiin ajanvarauschatiimme, jossa voitte jakaa kokemuksianne ammattilaisen kanssa. Ajan voitte varata täältä:
Ajanvarauschat – Mannerheimin Lastensuojeluliitto (mll.fi)
