Hei,
Takana 20v suhde, lapset teini-ikäisiä. On talo ja muut kulissit. Suhde puolison kanssa muistuttaa ”kämppistä”. Syitä varmasti molemmissa.
Pelkäsin, mutta ehkä myös toivoin jos tulee joku joka herättää tunteita niin haluan muutosta elämään. Eli nyt tuli se joku, pääni on sumua ja tuskaa täynnä.
Välitän puolisostani edelleen, enkä haluaisi satuttaa häntä. Hän on antanut parhaat vuotensa minulle ja tässä kiitos..
Eniten pelkään tehdä ratkaisuja lasteni vuoksi. sillä etenkin poikamme on kärsinyt lievistä mielenahdistuksista. Luulen että pojan ongelmat juontuvat perheen irrallisesta ilmapiiristä(kaikki touhuaa omia juttujaan).
Tiedän että tilanteemme lienee kovin yleinen, mutta kullekkin ne ovat aina henk.kohtaisia.
Antakaa suoraa palautetta/kokemuksia miten toimisitte tai olette jo toimineet tämänkaltaisissa tilanteissa.
Kiitos.
nim.mies sumussa.
Hei,
Olen itse reilut 2 vuotta sitten eronnut samantyyppisestä kuviosta ja samankaltaisella syyllä. Jos voisin nyt tehdä asiat toisin, ottaisin itselleni aikaa, enkä tekisi ratkaisua niin nopeasti. Mikään kaunis ja aito (mitä uusi suhdekin voi olla, tai ei ole) ei katoa hetkessä. Olen lapseni isän kanssa hyvissä väleissä, mutta viimeiset 2 vuotta ovat olleet vaikeita, mm. siksi että minun kohdallani uusi suhde ei kestänyt. Tänä päivänä koen, että tärkeintä on saavuttaa ensin rauha itsensä kanssa, ja ruokkia itse omaa rakkaudenkaipuutaan. Lopulta sitä ei kuitenkaan kukaan muu täytä kuin itse. Jos kaksi rakkaudennälkäistä kohtaavat, siinä on järjellä vähän sanomista. Pelkkä järki ei tietenkään tee hyvää liittoa, mutta ei pelkkä tunnekaan. Muutokset kannattaa tehdä rauhassa ja neuvotellen, jos vain mahdollista, koska keskustelemalla tai muilla keinoin voi löytää yllättäviä asioita mitä on kaivannut, ja syitä miksi on kaivannut. Niitä vajeita ei täytä uusi ihminen kuin hetken, ja sen jälkeen on vielä tyhjempi olo. Itselleni muutos (=ero) oli välttämätön, mutta tapa miten sen tekee, olisi voinut olla huomattavasti muita osapuolia kunnioittavampi. Sen jälkeen olisin paljon paremmin pystynyt katsomaan itseäni peiliin naisena ja äitinä. Tänä päivänä koen rakkauden asiana, joka lähtee itsestä ja säteilee muille. Tasapainoinen parisuhde harvoin lähtee toisen suhteen raunioista. Myönnän silti miten vihasinkaan pari vuotta sitä, miten minulle toitotettiin, että ole kärsivällinen. Silti, enemmän kuin kärsivällisyyteen, tänä päivänä kannustaisin puhumaan ja hankkimaan useamman näkökulman asiaan ennenkuin teet ratkaisuja, jotka vaikuttavat moneen ihmiseen.
Ajattelin aiemmin, että rakkaus on sitä, että tunteet heittelevät ja on sekaisin, mutta kuka sellaista olotilaa haluaa? Enemmän rakkaus ainakin minulle on rauha, jonka sisimmässä asuvat myös intohimo ja elämänvoima. Näihin pääsee käsiksi kun tuntee itsensä ja oppii tuntemaan mitä tarvitsee, ja hoitamaan itseään ja tarpeitaan. Tämän voi tehdä myös loukkaamatta muita, mm. puhumalla ulos sen mikä ei enää tyydytä vanhassa suhteessa, ja mieluiten ammattilaiselle kahden kesken, jolloin voi päästää ulos kaiken mitä ei enää koe saavansa ja mitä saa uudesta suhteesta.
Miehillä lienee taipumusta enemmänkin itsesyyttelyyn, joten uskoisin että on tärkeää, että pystyt ennen päätöstäsi miettimään, listaamaan vaikka paperille asioita, joita tarvitset jotta olet onnellinen. Jaa ne sitten jonkun luotettavan ihmisen kanssa ja pohdi myös, mitä itse annat muille. Jos et juuri nyt jaksa tai pysty antamaan, tai olet antanut jo paljon, niin on varmasti sinun aikasi saada itsellesi sitä energiaa mitä et ole saanut, mutta tuoko sitä oikeasti tuo toinen ihminen vai sinun kuvitelmasi siitä, mitä se voisi olla? Itse lankesin kuvittelemaan, ja illuusioon. Näin ei tietenkään ole kaikilla, mutta en usko, että harkinta ja rauhallinen eteneminen haittaa ketään, siinäkään tapauksessa, että uusi ihminen onkin se mitä on kauan kaivannut. Samalla rauhassa edeten tulee katsottua, että millainen uusi ihminen todella on, miten hän kohtaa kriisit, mitkä arvot hänellä on, miten hän kokee minut piirteiteni, miten minä koen hänet kun hän kiukuttelee tai ei ole parhaimmillaan, mikä tulee joka tapauksessa ennen pitkää. Myös avoimuus joka suuntaan (mutta ensin itselle, jotta tietää selväjärkisesti mitä tuntee, ja mikä on kuvitelmaa tai tunteilua) on olennaista.
Toivottavasti tästä oli jotain apua. Itselleni muutos on ollut tarpeellinen, mutta vielä onnellisempi olen nyt siksi, että olen tasapainossa itseni kanssa ja pystynyt olemaan sitoutumatta tuon rikkoutuneen uuden suhteen jälkeen kehenkään. Se, että aidosti välitän itsestäni, on paljon suurempi tunne kuin että toinen on minuun ihastunut, koska tätä kokemusta ei kukaan voi ottaa pois, ja tasapainoisena minulla on paljon enemmän muillekin annettavaa. Eritoten lapselleni.
Viestisi sai ajattelemaan, mutta pisti kyllä vihaksi!! Tuntuu vain niin väärältä, että kehoitetaan jatkamaan sivusuhdetta sen sijaan, että oikeasti tehtäisiin jotain vanhan suhteen hyväksi!! Tuo on todella itsekästä! Sitä enemmän tulee loukanneeksi vanhaa puolisoa, mitä kauemmin toinen suhde on jatkunut.
Olen itse tilanteessa, jossa koen eläväni parisuhteessa, josta puuttuu täysin lämpö ja läheisyys. Ja suurin syy siihen on kumppanini uskottomuus. Halusimme jatkaa yhdessä sen jälkeenkin, mutta luottamuksen palautuminen on todella vaikeaa, kun samalla meni sekä suhteen menneisyys että tulevaisuus. Enää ei tiedä mikä oli totta ja mikä ei. Olen yrittänyt puhua asioista, mutta tuntuu, että tilanne ei parane. Pelkään vain milloin tulee se päivä, jolloin saan tietää taas tulleeni petetyksi.. Uutta parisuhdetta en ole silti alkanut etsiä ennen kuin tämä on katsottu loppuun – toivottavasti saamme asiat selvitettyä, eikä tarvitsekaan etsiä.
Toivoisin ihmisiltä selkärankaa miettiä ensin, ennen kuin hyppää toiseen suhteeseen ja yrittää puhumalla selvittää vanhan suhteen edellytyksiä. Kahden suhteen ylläpitäminen on joka tapauksessa väärin kaikkia kohtaan!
Kuulostaapa tutulta.
Itsellä täsmälleen sama tilanne päällä; ihastuminen uuteen ihmiseen avasi silmät lopullisesti ja minä tein jo ratkaisun; avioero on vireillä, asuntohakemus sisällä ja omaisuuden jakoa mietitty…
En ole säntäämässä suhteeseen tämän ihastukseni kanssa, mutta jotenkin sen huomaaminen, että kykenee vielä vahvoihin tunteisiin paljasti 12 vuotta jatkuneen avioliiton tunne- ja muunkin kylmyyden. Lapsen (12 v poika) kanssa asiasta on käyty kovasti keskusteluja ja lähinnä hän on kaivannut vakuutteluja siitä, ettei hän ole syyllinen eikä meidän tunteemme häntä kohtaan ole muuttuneet.
Mielestäni on reilumpaa elää oikeasti yksin kuin yksin parisuhteessa; en usko, että lapsellekaan on hyväksi nähdä välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä kodissaan, vaikka häntä rakastettaisiin ja hänestä pidettäisiin huolta.
Voimia sinulle ;)
Hei Kiukku!
Minä ymmärsin edellisen kirjoittajan päinvastoin kehottavan etsimään onnea ja tasapainoa itsestään eikä sivusuhteesta. Minusta hän kehotti harkitsemaan tarkoin uuteen suhteeseen hyppäämistä ja punnitsemaan oikeasti olemassa olevaa suhdetta ja sen mahdollisuuksia.
Joskus ihminen toivoo niin kovasti unelmien prinssiä tai prinsessaa, että luulee näkevänsä sen jossain tapaamassaan henkilössä. Mielikuvitus voi tehdä tepposen!