”Ennen minullakin oli paras ystävä. Nyt minulle ei monesti vastata puheluihin, viestiin kun kysyn voiko joku olla. Minulla on tylsää. Yksin. Ei ole edes sisaruksia. Minulle on luvattu soittaa, olen lukuisia kertoja turhaan odottanut. Enää se ei kunnolla edes itketä. Siihen on alkanut tottua. Iltaisin valvottaa, uni ei tahdo tulla. Kukaan ei minua kaipaa. Pyydä minnekään. Ovikello ei soi. Miksi minun kanssani ei haluta olla? Mikä minussa on vikana? Yksin ei löydy tekemistä. Enää. Kaikki on tehty jo moneen kertaan. Leikit jää. Tavarat seisovat paikallansa. Niihin ei kukaan koske. Ei halua koskea. Yksin. Katson kyynelsilmin pientä mutrusuuta. Rakas lapseni. Mihin on kadonnut hymy? Mihin jäänyt ilo? Kuka sen varasti? Äidin vakuuttelut ei riitä. Äidin halaus ei lohduta. Äiti ystävänä ei kelpaa. Sattuu, kurkkua kuristaa, henki ei kulje. Äidinkään suojelevat siivet ei niin kauas yletä. Lapsen tuska, äidin tuska. Yksinäisyydestä, tullut se paras kaveri.” Olisiko ystävää kemi-keminmaa-tornio alueelta 11-vuotiaalle tytölle?
Hei!
Minulla 11v. ja 8 v. tytöt ja jo monenlaisia kaverikiemuroita on koettu. Minäkin olen tuntenut huolta ja tuskaa lapsen puolesta, kun lapsi on kokenut ystävyyssuhteessa ja porukassa torjuntaa ja hylkäämistä. Ajattelen, että kaikkein tärkeintä on tukea lasta sillä tavalla, ettei liikaa ilmaise omaa huoltaan lapsen pärjäämisestä. Aikuisen huoli voi ahdistaa lasta vielä enemmän ja lapseen voi tarttua tunne siitä, että kun vanhempikaan ei usko, että lapsi pärjää, hän ei voi itsekään uskoa pärjäävänsä.
On tärkeää, että lapsen toiveikkuutta tuetaan. Jos ystävä on hylännyt, siitä yli päseminen kestää aikansa. Lapsen masennus on rankkaa sivusta seurattavaa vanhemalle. Meillä auttoi aika, satuhieronta, lapsen harrastusten ja häntä kiinnostavien puuhien tietoinen tukeminen, yhteiset uimahalli-, kuntosali- ym. reissut. Kolhittu itsetunto tervehtyy pikku hiljaa. Voimia!
