Meillä on liikunnallinen ja pääsääntöisesti hyvin kaikkien kanssa toimeen tuleva 8-vuotias poika. Nyt kevään aikaan alkoi käytöksessä olemaan sitä, että suuttuu todella helposti ja usein. Poika sanoo myös välillä itseään tyhmäksi ja rumaksi ja nyt sanoi myös haluavansa kuolla!! Koulussa opettaja ei ole huomannut mitään erikoista, mitä nyt loppukeväästä oli levoton eikä aina muistanut noudattaa hyviä tapoja ja sääntöjä. Ei kuitenkaan tunneilla ole häirinnyt ja on osallistunut myös hyvin opetukseen. Opettajan mielestä koulussa on kavereita, mutta poika itse sanoi olevansa yksinäinen ja ettei kukaan halua olla hänen kanssaan. Nyt en tiedä miten osaisin lastani auttaa ja onkohan syytä kääntyä esimerkiksi perheneuvolan puoleen? Ajattelin itse, että katsotaan nyt kesä ja miten koulu elokuussa lähtee sujumaan.
Lapsen käytös ja puheet viittaavat minusta selvästi yksinäisyyteen. Jatkuva torjutuksi joutuminen aiheuttaa masennusta ja vihaa.
Koulussa lapset kilpailevat suosituimpien lasten seurasta ja yksinäiset hetket välitunneilla tai tilanteissa, kun lapset saavat muodostaa vapaasti ryhmiä, satuttavat lapsen julkista sosiaalista minää. Jotkut lapset siis joutuvat syrjään ilman omaa syytään, eräänlaisen sosiaalisen pelin takia.
Mitä enemmän lapsi tapaa toisia lapsia ja esim. kyläilee tai harrastaa, sitä enemmän hänellä on mahdollisuuksia opetella sosiaalisuutta ja saada ystäviä. Herkälle lapselle sinnikkäästi uudelleen yrittäminen on vaikeampaa kuin rohkealle ja joustavalle.
Hyvä, että poika uskaltaa kotona puhua tunteistaan. Kannattaa pitää toivoa yllä ja tarttua jokaiseen hyvään hetkeen. Pystytkö järjestämään lapselle tilaisuutta aloittaa esim. uusi harrastus? Onko sinulla ketään tuttua isää tai äitiä, jonka kanssa voisit puhua luottamuksellisesti asiasta? Monella on samanlaisia kokemuksia, lapset vain reagoivat eri tavalla luonteensa mukaisesti.
Hei!
Meillä alkoi samassa iässä oirehtia nyt 10-vuotias tyttö.
Mukaan on ennättänyt tulla jo itsensä vahingoittaminen, pakko-oireet (mm. käsien peseminen, bakteerikammo ym.) sulkeutuminen, valehteleminen ilman periksiantoa, varastelu, karkailu, kännykkäriippuvuus ym.
Tilanne alkaa olla toivoton, koska lapsi asuu kahdessa kodissa vuoroviikoin ja toisessa kodissa ei säännöistä piitata – pääseehän niin helpommalla nyt. Lapsi on käynyt kohta vuoden terapiassa, mutta siitä ei tunnu olevan kauheasti apuja. Loma-ajat ovat kaikista kauheimmat, koska normaalirytmi puuttuu. Toisessa kodissa ei valvota kännykän käyttöä ja illat/yöt menevät ilmeisesti pitkälti kännykän kanssa puuhatessa. Meillä on sovittu ettei illalla 8 jälkeen saa käyttää kännykkää ja lapsi ei saa ahdistukseltaan nukuttua ilman kännykkää. Toisessa kodissa kun on eri säännöt ja niihin on jo viikossa opittu. Lapsi saa aivan mielettömiä huuto/raivokohtauksia ja valehtelee eikä tunnusta millään asioita. Raivossa ei ole mitään inhimillisyyttä, ei normaalia lasten itkua, vain silkkaa raivoa.
Parissa vuodessa siis oireet pahentuneet. Dianoosina on ollut add sekä lapsuudenaikainen traumaattinen kokemus (sydänleikkaus 6 kk iässä). Mitä tässä voi enää tehdä?
Meillä on nuo tappamis-/kuolemajutut alkaneet myös jo 8 vuoden iässä ja diagnoosissa oli myös maininta että tunteiden hallinta tällä 10-vuotiaalla on n. 4 vuotiaan tasolla. Johtuneeko raivarit siitä?
Toisessa kodissa on ilmeisesti vielä enemmän oireita, johtunee tuosta ettei sääntöjä ole, niitä nämä add-lapset kaipaavat. Lapsella on vielä hirvittävä sisarkateus kaiken muun lisäksi.
Meillä saatiin tosiaan apuja perheneuvolasta, saimme psykologille ajan ja tosiaan nämä viikottaiset terapiat. Niistä vain ei ole kauheasti ollut apua. Luulen että tässä tapauksessa tämä kahden kodin välinen ramppaaminen ei ole hyvä juttu. Toisessa kodissa oli jo mietitty sijaiskotia, mikä kuulostaa aivan kamalalta….
Kesän aikana on juteltu jonkun kerran pojan kanssa ja taitaa olla niin, että kärsii huonosta itsetunnosta. Koulussa olisi joskus hyvä olla kärpäsenä katossa, niin näkisi oikeasti minkälaista siellä on. Tämän ikäiset lapset kun osaavat jo pelata. Poika piilottaa herkkyytensä ja epävarmuutensa eläväisen ja äänekkään käytöksen alle ja opettaja ei näe tätä.
Parin luokkakaverin synttärit ovat olleet nyt kesän aikana ja varsinkin jälkimmäisille synttäreille ei meinannut millään haluta mennä. Synttäreillä oli kuitenkin kaikki mennyt ihan hyvin. Poika tapaa kyllä lähes päivittäin kavereita, mutta hänellä ei ole yhtään läheistä ystävää. Aloitteen tekijä on lähes aina meidän poika, harvoin kukaan sille soittaa.
Huolestuttaa kovasti lähestyvä koulun aloitus ja olenkin miettinyt vakavasti, että olisiko pojan hyvä jutella joko kuraattorin kanssa tai käydä ihan perheneuvolassa. Pojan isä on kuitenkin sitä mieltä, ettei siitä ole apua, vaan menee hänen mielestään vaan hullummaksi.
Pojalla on jo kolme harrastusta, kaksi niistä talvilajeja ja yksi kesälaji. Eli, uuttakaan harrastusta ei ole tarvetta aloittaa.
Toivoisin kuulevani samanlaisista kokemuksista täällä ja miten asiat ovat ratkenneet.
Oletteko eronneet? Etenkin itsetuhoajatukset usein pojilla liittyvät tuohon kriisiin. Joka tapauksessa syyy on saatava selville, poika muuten kokee vielä että ketään ei välitä. Psykologi voisi olla paras.
Ei olla erottu. Paljon juteltu asioista kesän aikana ja itsetunto tuntuu olevan huono. Tosin niinhän se itse kullakin aina välillä on. Koulu on alkanut ihan ok. Tänään oli välitunnilla ollut jokin episodi, kun olivat purkkista leikkineet. Poikaa oli syytelty kampittamisesta vaikkei kuulemma niin ollut tehnyt. Kaikki olivat asettuneet vastaan eikä kukaan ollut puolustanut. Yksi poika oli vielä todennut ”potkaisin vahingossa ”xxx” pallolla selkään, vaikka piti osua ”xxx” päähän :(. Lähellä oli kuulemma ollut oma opettaja ja toinen välituntivalvoja, mutta eivät olleet puuttuneet mitenkään? :(. Nyt ei ole puhunut itsetuhoisesti ja toivottavasti oli vain ohi menevä vaihe. Lapsen kanssa on todella läheiset välit ja jutellaan kaikenlaisista asioista. En tiedä kertooko sitten poikkeuksellisen avoimesti vai sattuuko vaan sitten niin paljon yleensäkin koulussa kaikenlaista. Olen kyllä nyt hyvinkin herkästi kouluun yhteydessä jos huolen aihetta ilmenee ja täytyy miettiä jos on tarvetta psykologille ym. Poika on myös hyvin temperamenttinen ja kiihtyy kyllä 0-100 alta aikayksikön ;).
Hei!
Meillä on ollut samantapaisia ongelmia. Pienenä poika oli hyvin iloinen ja hyväntuulinen, mutta pikkuhiljaa on maailmankuva muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Kaikenlaista pientä ikävää on sattunut. Itsetunto on koulussa ollut koetuksella erittäin kilpailuhenkisessä luokassa, vaikka ihan hyvin poika sinänsä pärjää. Viime keväänä oli koulussa hankala vaihe, kun ope sairastui ja vaihtuvat sijaiset eivät saaneet luokkaa halliintaansa. Poika alkoi sanoa olevansa arvoton ja että elämä on tylsää ja että haluaa kuolla. Välillä oli kuitenkin ihan tyytyväinen, joten päätin seurailla tilannetta. Kesällä oli joitakin synkkiä hetkiä, mutta syksy on alkanut ihan mukavasti. Omaa ystävää ei koulussa ole, mutta onneksi on yksi, joka tosin asuu kauempana ja tapaavat noin kerran kuussa. Koitan järjestää kyläilyjä luokkakavereille – itse ei koskaan järjestä mitään eikä häntä kutsuta. Kun on kylässä, niin mukavaa on puolin ja toisin. Ei vain kuulu kenenkään ykköskavereihin. Kotona ei isompia kriisejä, vanhemmilla jonkin verran terveysongelmia.
Hei,
Kiitos viestistäsi. Asiat tuntuvat olevan nyt aika hyvin ja luultavasti huolehdin ja murehdin ihan liikaa. Tuntuu kyllä seuraakin olevan, mutta ei tämäkään poika ole kenenkään ns ykköskaveri. Harvoin puhelin soi ja mihinkään pyydetään. Poika harrastaa kyllä paljon urheilua, joten siellä kyllä tapaa ”kavereita”. Koulusta puhelee, että haluaisi vaihtaa luokkaa toiseen, sellaiseen luokkaan missä on enemmän urheilullisia poikia. Hänen luokallaan, kun pojat pääsääntöisesti tekevät kaikkea muuta. Sanoin, että jos hän todella haluaa lähteä luokanvaihdosta keskustelemaan, niin sitten teemme niin. Tällä luokalla on oikeastaan yksi kaveri ja onhan sekin jo jotain. Meidän poika on kyllä todella kilpailuhenkinen ja sehän asettaa omat haasteensa, mikä sitten toisia lapsia ärsyttää kovastikin.
Opettajan mielestä kaikki edelleen hyvin, mutta kotona huomaan, että kyllä kaipaisi rauhallisempaa kouluympäristöä ja työrauhaa. En tiedä mitä tehdä, muuta kuin olla kuulolla ja lähellä. Meilläkään ei kotona mitään suurempia kriisejä, sitä normi perhe-elämää.
Toivotaan, että murheet väistyisivät ja täytyy yrittää nauttia pienistä hyvistä hetkistä!
Meillä oli samanlaisia oireita.johtui pitkäaikaisesta koulukiusaamisesta,jota kesti n.2vuotta.opet ”ei nähny”koskaan tai puuttunut asiaan.jos asiasta joskus keskusteltiin,kiusaajat väittivät etteivät tehneet mitään tai koko asian toisin päin.pahin oli kun lapseni joutui pyytämään opettajan käskystä kiusaajiltaan anteeksi ETTÄ OLI TAAS VALEHDELLUT KIUSAAMISESTA JA SYYTTÄNYT TAAS SAMOJA VIATTOMIA POIKIA…
Meillä myös 8-vuotias poika jonka käytös on muuttunut viime keväästä lähtien. Hän tunsi itsensä arvottomaksi, tyhmäksi ja sanoi elämänsä olevan surkeaa. Keväällä hän kertoi kiusaamisesta jonka johdosta otimme yhteyttä kouluun. Koulussa ei haluttu nähdä tuota kiusaamista jonka johdosta asia pitkittyi. Tilanne selvitellään nyt, mutta nyt ollaan jo siinä tilanteessa, että poika vetäytyy kaverisuhteista eikä aamuisin suostuisi lähtemään kouluun. Teidän tilanteenne vaikuttaa samankaltaiselta kuin meillä tuo kevätaika. Varmistu , ettei kyseessä ole kiusaminen. Sitä on vaikea tunnistaa, eivätkä lapset aina halua kertoa siitä edes vanhemmilleen.