Kohta 9-vuotta täyttävä tyttömme alkoi yhtäkkiä pelätä yksin jäämistä eikä halunnut että menen illalla kauppaan tai ylipäätään minnekään kotoa. Isi seuralaisena ei kelvannut ja silloin hän lopulta karsean itkukohtauksen päätteeksi uskalsi sanoa mikä pelottaa. Pelko on se, että äidille taphtuu jotakin (jää auton alle tms.) eikä äiti palaa. Ihan muutaman päivän sisällä tämä paheni niin , että tyttö itki jopa lauantai-iltanan maanantain eroa. Itku on todella lohdutonta eikä järkipuhe tehoa. Itkukohtauksia tulee useita päivässä ihan vain siksi että ”se asia tuli taas mieleen”. Hän hokee pelkoa niin paljon ettei voikaan sitä unohtaa. Pienetkin erot ovat hyvästejä ja kotiin palatessa täällä odottaa lohdutonta huutoa huutava/itkevä tyttö.
Mitä neuvoksi? Yritän rauhoittaa ja puhua, pitää sylissä ja silitellä. Silloin tyttö taantuu ja pelko lakkaa toviksi taas tullakseen kohta uudelleen. Tyttö ei ole erossa meistä milloinkaan koulupäiviä lukuunottamatta. Mietinkin onko suhteemme liian tiivis ja tämä reaktiota jonkinlaiselle itsenäistymiselle.
Pelkoa ei ole kestänyt vielä kovin kauan enkä tätä pitkään jaksaiskaan – toivottavasti loppuu yht´äkkiä kuin alkoikin. Jokainen päivä on kuitenkin eräänlaista veitsenterällä istumista. Itsekin huomaan jo pelkääväni milloin ”asia tulee hänelle mieleen jälleen”. Aamut ja kouluun meno ovat ihan kestämättömän hysteerisiä kun tyttö itkee ja hokee ettei VOI mennä kouluun koska pelkää. Neuvoja?
Voisikohan koulupsykologista olla apua tässä tilanteessa. Pelkojen takana voi olla esim masennus ja vaikka ei olisikaan, olisi hyvä alkaa käsitellä asioita mahdollisimman pian.
Kysymyksestäsi on jo aikaa, mutta vastaan silti.
Itselläni oli tuon ikäisenä myös samansuuntaisia pelkoja, tosin ne pysyivät minun sisälläni (en esim. itkenyt). Luulen sen liittyvän siihen, että setäni kuoli tapaturmaisesti silloin kesken työpäivän. Hautajaisten ym. surun kokeminen olivat iso asia ja sen jälkeen aloin pelätä oman isäni kuolevan. Aina kun kuulin ambulanssin äänen, olin varma, että isälle on tapahtunut jotain. Js isä joskus myöhään, pimeällä kotiin istuin ikkunan ääressä sydän pamppaillen odottamassa tuleeko isä.
Liittyiköhön tyttäresi kokemuksiin mitään vastaavaa? Nykyäänhän lapset kuulee tv:stä ym. kaikkein karmeimmatkin tapaukset, joten lapset voi samaistua tuntemettomienkin onnettomuuksiin.
Älä ajattele niin, että kysymys on vain jostain ikään mahdollisesti kuuluvasta pelkotilasta. Oletko aivan varma, ettei tytöllesi ole tapahtunut jotain niin niin ikävää, että hänen on vaikea siitä puhua? Tai että hänen on kielletty siitä puhumasta, esim. uhkaamalla että äidille tapahtuu jotain pahaa, jos kerrot? Ota yhteyttä ammattiauttajaan, ellet voi itse poissulkea tällaista mahdollisuutta. Älä missään tapauksessa jätä lasta yksin pelkäämään. Mielestäni tuollaisen yht`äkkisen pelkotilan on tarvinnut laukaista jokin ikävä tapahtuma, aikuisen näkökulmasta ehkä (toivottavasti) pieni, mutta lapselle niin suuri, että se aiheuttaa tuollaisia pelkotiloja.
Kirjoitan tänne jälleen siksi, että joku muu vastaavassa tilanteessa oleva saisi ehkä vinkkejä tai lohtua kokemuksestamme.
Pelkoa kesti lähes puoli vuotta. Elämä muuttui jonkin verran: tyttö ei voinut olla yksin aamuisin ja jomman kumman meistä vanhemmista piti muuttaa työtään niin että lähti vähän myöhemmin muutaman kerran viikossa. Iltapäiviksi sovimme aina jonkun (minä, isi tai mummo) joka pystyi vastaamaan puhelimeen. Yksin oleminen iltapäivällä rupesi sujumaan aika pian kunhan vain joku oli aina puhelimitse tavoitettavissa. Erot noudattivat aina tietynlaista rutiinia ja vaativat varmistelua ja tarkat tiedot paluuajasta.
Saimme ensimmäisen ajan perheneuvolaan jo joulukuussa. Sen jälkeen olemme käyneet siellä säännöllisesti sekä tytön kanssa että miehen kanssa kahdestaan. Käynneistä on ollut todella paljon hyötyä. Olemme edenneet pienin askelin ja lopulta huhtikuussa tyttö alkoi itse rohkaistua ja omasta aloitteestaan on käynyt yksin harrastuksissa ja aamutkin jo sujuvat itsekseen. Perheneuvolakäyntejä on vielä yksi jäljellä – syksyllä katsotaan onko tarvetta siellä jatkaa.
Suosittelen avun hakemista heti. Olisimme saaneet ajan psykiatrille ellei pelko olisi alkanut mennä ohi. Ehkä käytämme vielä senkin mahdollisuuden mutta nyt näyttäisi siltä ettei sitä tarvita.
Kiitos kun päivitit tilanteenne!
Mistä tuo kaikki johtui,selvisikö se ikinä?
Syy ei varmaan selviä koskaan mutta laukaisevia tekijöitä olemme löytäneet useampia, joista yhdestä en voi ylpeillä…. sallimme tytön katsoa kotona K-11 -elokuvia tietystä elokuvasta. Älkää hyvät ihmiset tehkö samaa virhettä vaikka kuinka niitä voisikin pari vuotta nuorempi aikuisen seurassa katsoa. Kukaan lapsi ei villeimmässä mielikuvituksessakaan voi kuvitella sellaisia hahmoja ja yliluonnollisia tapahtumia kuin elokuvissa on. Kaikkiin lapsiin nämä eivät varmaankaan yhtä voimakkaasti vaikuta mutta meidän tyttömme alkoi pelätä ja tahtoi kontrolloida tämän jälkeen kaikkea. Ei varmaankaan tarvitsisi mutta mainitsempa silti: leffat pantiin jäähylle – vain kirjat ovat olleet sallittua kamaa ja nekin vain klo 20 saakka.