Voimakastahtoisen uhmaikäisen kanssa on vaikeaa. Se onneksi menee ohi. Vaikka luulin ettei mene. Hammasta olen purrut paljon. Olen myös pari kertaa retuuttanut rakastamaani lasta toppapuvusta ja kerran tukistanut. Enkä sitä syyllisyyden ja pahoinvoinnin tunnetta koskaan unohda. Siihen jäi.
Paras keino kohdallani on ollut, että tiedän että uhma jokatapauksessa iskee ihan aina ja joka kerta (mm kauppareissuilla, kylästä lähdettäessä ja auton turvaistuimeen istuttaessa). Silloin vain odotin ja odotin, kärsivällisesti, että pahin uhmahetki meni ohi. Toistin ja toistin kärsivällisesti esim. että liikkeelle ei lähdetä ennnen kuin istut turvaistuimessa, äiti odottaa vaikka maailman tappiin, ja itse istuin etupenkillä kun tosi voimakasrakenteinen ja isotekoinen lapsi hillui puolituntia ympäri autoa. Häntä ei olisi edes voinut pakottaa istuimeen ilman että johonkuhun sattui pahasti. Luin etuistuimella kännykästä nettiä jne., selitin ja odotin. Sitten päätin että ok, nyt aika lähteä (kun intuitio sanoi niin ettei tulisi ihan hullua tappelua) laitoin tuoliin tai lapsi meni itse; turvavyön kiinni ja lähdettiin ja jutskattiin niitä näitä. Eli kiire ei saa olla. Eikä mitään odotuksia helposta lähdöstä. Odotukset, että hommat sujuu, on pahin loukku, silloin sitä vanhempana hermostuu. Odota aina että aikaa menee paljon ja että pitää jaksaa kestää niin silloin jaksat uhmistelun paremmin. Ja yksi päivä yllätyt, kun lapsi istuu turvaistuimeen ihan kuin se olisi jokapäiväinen normaali :-D Kun minulle näin eka kerran tapahtui, meinasin lentää pyllylleni ihmetyksestä =)
Blue Sky! Viisaita sanoja.Mun mies on tossa tosi hyvä ja se pelastaa paljon. Se mitä sanoit odotuksista kolahti.Itse usen huomaan sanovani,että kaikkeni tein jotta tämä sujuisi ilman huutoa,mutta ei onnistunut. Pitäisi vaan jotenkin ymmärtää ja jaksaa toisiaan odotella,että uhma helpottaa. Kyllähän ne poikkeuksetta joskus lopettaakin.Mutta on se raskasta. Ekan lapsen kanssa uhmakohtauksia,siis sellaisia pitkä kestoisia ja rajuja, oli aivan muutama ja silloi aina tiesi mistä ne alkoivat.Toinen on tahtovampi. Tänään on ensimmäistä kertaa(ei varmasti viimeistä) sellainen päivä joka alkoi jo aamusta uhmakkaasti. Ja nyt hän on puoli päivää halunnut sitä mitä ei ainakaan halua.Juuri nyt on menossa en halua nukkua…haluan nukkua taistelu. Ei auta kuin odottaa..Opin edellisellä kierroksella,että tämä on normaalia ja pitää kaikin keinoin vain itse yrittää pysyä rauhallisena. Lapsi on nyt sängyssä ja välillä itkee sen muutaman minuutin ja sitten taas lopettaa. En anna periksi sillä hän tarvitsee vielä päiväunet. Päiväni ei ole pilalla se ei vaan ole tänään aurinkoinen. Huomenna voi olla aurinkoista ja on synkkää niin odotan aurinkoa kaikessa rauhassa.Täytyy sanoa,että tietokone on tässä kohdassa aika rauhoittava väline. Tsemppiä meille uhmaikäisten vanhemmille.
