Hei!
Tyttäreni on 16v ja hänellä on todettu vajaa 2 kk sitten keskivaikea masennus johon hän saa nyt lääkitystä ja terapia aloitetaan ihan kohta.
Aikaisemmin hän oli paljon kotona ja olimme läheisiä ja hän kertoi minulle ”lähes kaiken”. Kyllä hän oli kavereidenkin kanssa, mutta viihtyi myös minun kanssa todella paljon. Kuitenkin hyvin usein kehoitin häntä olemaan kavereiden kanssa yms. yms.
Nyt kun hän on jonkun aikaa syönyt niitä lääkkeitä niin hän on muuttunut siihen suuntaan että menee enemmän kavereiden kanssa (mistä olen kyllä hyvin tyytyväinen) mutta meidän välit eivät ole enää niin läheiset. Hän ei enää halua puhua asioistaan (koulu, pojat yms) minun kanssa vaan mieluummin puhuu niistä kavereiden kanssa ja haluaisi vaan että jättäisin häntä enemmän rauhaan enkä olisi niin kiinni hänessä.
Kuulemma lääkkeet auttaa niin ettei enää juurikaan ole sellainen ”paska olo tai paska fiilis”.
Tosin osa siitä ”muista välittävästä” tytöstä on hävinnyt. Hän oli aina kaikesta helposti murehtiva, eli jos jollain kaverilla paha mieli niin sitten tyttärelläni oli myös paha mieli. Nyt hän ei niin paljoa enää välitä.
Ymmärrän oikein hyvin, että haluaa itsenäistyä ja se varmaan kuuluukin tuohon ikään todella paljon, ehkä? Ja on ihanaa ettei enää niin masenna, vaikkakaan eihän niitä lääkkeitäkään ikuisesti voi käyttää ja lähinnä terapian avulla toivottavasti saadaan tyttö kuntoon ja lääkkeet voi sitten jossain vaiheessa jättää pois.
Se mikä minua nyt kovasti huolestuttaa on meidän välit jotka eivät ole enää niin läheiset ja hän enemmän haluaa sulkea minut ulkopuolelle. Onko tämä vaan tavallaan mulle kova paikka kun olen tottunut siihen, että olemme todella läheisiä ja teemme yhdessä paljon juttuja..tai siis teimme…tai ei ne oikeastaan ole kokonaan loppuneet, vähentyneet vaan tosi paljon. Hän on sanonut, että kertoo edelleen minulle asioitaan silloin kun haluaa mutta ei halua enää niin paljon vaan enemmänkin juttelee niistä kavereiden kanssa.
Nyt sitten osittain ajattelen, että tämähän on ihan normaalia tuon ikäistä käytöstä, ja että tämä taitaa vaan ainoastaan mulle olla niin kova paikka!
Yritän kovasti ajatella itseäni suunnilleen tuon ikäisenä (nyt olen 47v), enhän minäkään kaiken maailman juttuja kertonut omalle äidilleni vaan puhuin niistä (koulusta, pojista ym ym) kavereilleni.
Olisiko kenelläkään kokemuksia asiasta tai omia kantoja asiaan. Vertaistukea!
Kaikki mielipiteet tervetulleita!
Hei Luka
Onpa hieno juttu, että tyttösi on saanut apua ja tilanne alkaa näyttää valoisammalta. Huolesi helpottuu. Toisaalta se ei varmaan koskaan poistu kokonaan, se on jotenkin sisäänrakennettu vanhemmuuteen! Ehkä hyvä niin. Hyvä, että seuraat tilanteen kehittymistä.
Tyttösi on varmaan oikeassa, kun haluaa sinun ottavan hiukan etäisyyttä. Se on hyvin luonnollinen tunne ja tarve murrosikäisellä. Nyt hän haluaa jakaa asioitaan kavereiden kanssa ja jatkossa myös terapiassa. Kuitenkin sinua tarvitaan. Osaat varmaan lämpimällä tavallasi osoittaa tytölle, että edelleen haluat olla tukena ja turvana, vaikka hänen maailmansa laventuu muihin ihmisiin.
Teillä on ollut läheinen suhde, ja se kantaa teitä nyt yli tämänkin etääntymisen vaiheen. Jossain vaiheessa varmaan lähennytte taas, kun tytär tuntee olevansa aikuisempi eikä hänen enää tarvitse tehdä irtiottoa äidistä.
Olet mielestäni fiksusti käsitellyt tilannetta tuossa viestissäsi. Uskon, että osaat yhtä aikaa olla valppaana ja samalla antaa tilaa tyttären kasvulle.
Hyvää kevättä teille!
