14- vuotias poika ja jatkuvat vaikeudet
Olen kolmilapsisen perheen läsnä oleva ja rakastava äiti. Ensimmäisen lapseni murrosikä meni rajusti ja nopeasti kaikkine ongelmineen ohi n. vuodessa. Hänen kanssaan on ongelmana enää tupakka ja rahan arvon opettaminen, omasta omaisuudestaan huolehtiminen ja tyytyminen siihen mihin on realistiset mahdollisuudet.
Toinen lapseni, 14- vuotias kasiluokkalainen poika, on heittäytynyt hyväsydämisestä ja kiltistä, huomaavaisesta ja avuliaasta mussukasta hirviöksi helvetistä. Tämä hirviö ei välitä yhtään siitä miltä muista tuntuu hänen toilailunsa. Tämä hirviö saa rakkautta. Saa rajoja. Saa huolenpitoa. Ei ole kyse siitä, että olisimme jotenkin sosiaalisesti tai taloudellisesti ahtaalla. Olemme keskituloinen suht. hyvin voiva perhe ilman normaalia kovempia arjen paineita. (Tuntuu vain että aina syyllistetään yh:t ja pienituloiset näiden tälläisten hirviöiden vanhemmiksi ja alkuperäksi, tai se, että ei anneta tarpeeksi lapsille aikaa ja rakkautta). Kaikkemme olemme tehneet ja terveesti toimineet.
Koulussa siirrettiin jo pienryhmään, koska opiskelu ei normaalissa ryhmässä onnistunut. Ei varsinaisesti ole ilkeä, mutta härvää ja pölöttää ja temppuilee, kun pitäisi antaa toisille opiskelurauha. Läpsii kavereita leikillään ja opettajat vauhkoavat, käyttäytyy väkivaltaisesti kun sai itse seiskan ensimmäisellä kouluviikolla syyttä turpaansa, näpistelee vaikka on jäänyt jo kerran kiinni ja tullut poliisin kyydissä kotiin, polttaa tupakkaa vaikka rahaa eikä hyväksyntää asialle ole annettu. Kotiintuloaikoja sentään joten kuten noudattaa. Pukeutumistyyli edustaa lökäpöksykulttuuria, jota vanhoilliset ihmiset halveksuvat. Yritti kuskata veitsiä mukanaan ”jos täytyy puolustautua”. Kiusaa heikompia. Ei tee läksyjä. Nukkuu pommiin alvariinsa.
On rehtorin silmätikkuna. Eikä se auta asioita.
Mies alkaa olla jo aivan piipussa. Ei halua enää pysyä realistisena ja rauhallisena vaan huutaa ja mesoaa nuorelle päättömästi aivan kaikesta. Minä suosin enemmän johdonmukaista rajojen asettelua ja keskustelevampaa tyyliä, rankaisua esim. arestilla. En henkistä lyttäämistä. Enkä jaksa kuunnella huutamista. Ei varmaan nuorikaan, mutta ei oikein ymmärrä että se loppuu heti, kun hölmöilyt loppuvat.
Kaveriporukassa on vaikeuksia ja lapsia/nuoria, joiden vanhempia ei kiinnosta missä he yönsä viettävät ja nuoret hilluvat kännissä pitkin viikkoa. Onneksi oma poikani ei juo säännöllisesti vaan alkoholin kokeilut ovat olleet satunnaisia.
Miten saan ”lapseni takaisin” ja autettua nuoreni läpi vaikean kasvuvaiheen? Olen aivan epätoivoinen. Tuntuu siltä, että olen epäonnistunut todella pahasti. Onko muilla samanlaisia ongelmia? Koulusta soitetaan jatkuvasti, tai lastensuojeluilmoituksia tulee postissa nuoren töppäiltyä? Mielipaha on valtava? Keinot käytetty? Voiko hänestä vielä kasvaa omillaan pärjäävä aikuinen? Olen suunnattoman surullinen ja huolesta soikeana. Pelkään joka päivä, että nuori menettää otteensa lopullisesti. Olen surullinen avioelämän kärsiessä tilanteesta. Olen aivan lopussa ja tuntuu, että on seinä vastassa, kun aina sataa lisää paskaa vaikka kuinka yrittää parhaansa.
Toisaalta ymmärrän, että voi ja olen häntä tukenut ja koulun henkilökunnan epäreiluuksissa puolustanutkin silloin kun tilanne on sitä selvästi vaatinut. Poika käy kuraattorilla.
Vanhempien välille tulee koko ajan riitaa kasvatustyylistä. Ja välit ovat kiristyneet myös siksi, että kaikki aika menee nuoren asioiden selvittelyyn ja väsymys on suuri.
Miten helvetissä tästä helvetistä voi selvitä? Miksi nuori kapinoi niin paljon, vaikka hänelle on annettu hyvät eväät lapsesta asti etenkin henkisesti? Tarvitseeko pelätä, että hän on itsetuhoinen? Vai onko tämä oikeasti vain hormoonien aikaansaannosta ja murrosikään liittyvää, normaalia kuohuntaa?
Mitä mä teen?
Hei!
Tilanteenne kuulostaa raskaalta, ymmärrän hyvin väsymyksen ja toivottomuuden tunteesi! Sinulla on iso huoli siitä, että poikanne elämä suistuu raiteiltaan lopullisesti ja pohdit voiko hänestä enää kasvaa kaiken tämän jälkeen itsestään huolehtiva ja tasapainoinen aikuinen. Haasteet poikanne kanssa ovat vaikuttaneet kokonaisvaltaisesti perheenne arkeen muun muassa riitauttamalla sinun ja miehesi välit.
Ymmärsin viestistäsi, että koulu on ollut useasti yhteydessä teihin vanhempiin. Millainen keskusteluyhteys teillä on kouluun ja onko poikanne asioihin tartuttu haluamallanne tavalla? Sain viestistäsi sen vaikutelman, ettet ole aina ollut yhtä mieltä koulun kanssa. Millaista tukea toivoisitte koululta jatkossa? Mainitsit myös lastensuojeluilmoitukset, ovatko ne johtaneet tuen saamiseen? Miltä Sinusta tuntuisi avun hakeminen ja saaminen lastensuojelusta? Voisitteko kenties miettiä yhdessä lastensuojelun kanssa miten auttaa poikaanne tämän haastavan elämänvaiheen yli?
Tiedäthän, että voit saada henkilökohtaista ja luottamuksellista tukea haastavaan elämäntilanteeseen kirjoittamalla MLL:n Vanhempainnetin nettikirjepalveluun (www.mll.fi/vanhempainnetti/vahempainpuhelin/). Ajatuksia ja tunteita voi jakaa myös MLL:n Vanhempainpuhelimessa. Numero on 0600 12277 (0,08 e/min + pvm/mpm), ja puhelin on avoinna maanantaisin 10 -13, tiistaisin 10-13 ja 17-20, keskiviikkoisin 10-13 ja torstaisin 14-20. Kirjeisiin ja puheluihin vastaavat koulutetut vapaaehtoiset päivystäjät, jotka ovat itsekin vanhempia.
Lämpimin terveisin
MLL:n päivystäjä Annina
Jos vanhemmat ovat liian kovilla haastavan nuoren kanssa, eikä tilanteessa omat voimat riitä, yksi mahdollisuus voi olla nuoren (väliaiaikainen) sijoitus muualle.
Hei,
en tiedä aiheutanko enemmän painetta vai helpottaisko tieto, ettet ole yksin. Hyvin paljon samoja ajatuksia on minulla ollut oman nuorimman lapseni kanssa. Hän on tyttö ja nyt peruskoulun viimeisellä.
Koulu menee huonosti ja todellakin pelottaa mihin hän voi sellaisilla papereilla päästä, kun ka. on alle 6? Syrjäytyykö? ajautuuko sosiaalitoimen elätettäväksi? Miten saisin hänet tajuamaan, että hän välttäisi monet vaikeudet jos nyt panostaisi edes hieman enemmän kouluun? Palaute koulusta on hyvin tyrmäävää ja ainoita keinoja tilanteen laukaisemiseksi mitä koulusta on tullut, on ehdotus koulun vaihtamisesta. En ymmärrä miten se auttaisi nuorta?
Alkoholi on myös ongelma. Rajoja on laitettu paljon enemmän kuin mitä hänen sisarillaan on koskaan ollut. Kotiin emme uskalla jättää ilman valvontaa.
Tästä kaikesta on todellakin tullut sellainen olo, että olen epäonnistunut äitinä ja vanhempana. Onneksi meillä menee puolison kanssa hyvin ja olemme jaksaneet tukea toisiamme, eikä tämä ole aiheuttanut riitaa välillemme, tosin surullista ja masentunutta tunnelmaa se on lisännyt.
Miten itse jaksat? Minä olen nyt hakemassa apua terveyskeskuksen/mielenterveyspalvelujen kautta, koska tuntuu, että tilanne tarvitsee terveet, ulkopuoliset silmät? Muista huolehtia omasta hyvinvoinnistasi.
Kehottaisin ottamaan yhteyttä lastensuojeluun ja pyytämään väliaikaista sijoitusta. Miksi yhden perheenjäsenen vuoksi pitää koko perheen kärsiä?
Nuori voi ihan oikeasti olla ammattiavun tarpeessa, ei siis kapinoi ilkeyttään.
Jos peruskoulun päättötodistus on huono, ei sillä minnekään pääse. Nuoren itsensäkin on hyvä pysähtyä ja miettiä.
Yksi nuoren huonoon käytökseen johtava tekijä on usein kaveripiiri, ryhmän paine on valtava tuossa iässä.
Itselläni on kohta 17 v. tyttö, jonka kanssa murkkuikä on ollut erittäin haastava yläasteen seiskalta lähtien. Kaikenlaisia episodeja on ollut. Päihteiden kanssa ollut ongelmia yms. Vanhempi lapsemme taas on ollut aina helppo ja järkeävä (ainakin tähän saakka). 14 v. oli se kaikkein pahin vaihe, jolloin mm. lähti kotoa muutamaan otteeseen ilman lupaa, yritti kiristää lupaa päästä erilaisiin menoihinsa mm. menemällä vessaan viiltelemään itseään, kokeili kannabista yms. Ja koulusta tietenkin tuli noottia. Yhteistyö koulun kanssa kuitenkin meni sinänsä hyvin ja yrittettiin vetää samaa linjaa. Yläasteen ysillä alkoi jo hiukan helpottaa. Nyt on ammattikoulussa ja on jo sen verran helpottanut, että hänen kanssaan voi jo pääsääntöisesti keskustella järkevästi. Viikot menevät jo mukavasti, mutta viikonloput on haaste, kun menohalut ovat niin kovat. Alkoholin käytössö on ylilyöntejä. Kuitenkin tuntuu, että pikkuhiljaa järki alkaa palailla päähän. Raskasta on ollut. Isänsä ulkoistaa aika paljon itseään tytön asioista, eikä kestä yhtään tytön kapinointia. Syyttää tytön tempauksista minua.
No siitä en enää jaksa välittää. Pääasia, että pystyn pikkuhiljaa edes yrittämään ”nostaa” tyttöä ylös tämän murkkuvaiheen syövereistä.
Jatkuvaa kommunikointia, vääntöä, paimentamista ja valvomista se vaatii. Bileistä olen yöllä välillä hakenut, kun ei ole tullut luvattuun aikaan. Mutta sitten viikolla on taas monia hyviäkin hetkiä.
Yritetään me äidit olla syyllistämättä itseämme. Sitä on tullut itsekin monesti tehtyä ja mietittyä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Itsensä syyllistäminen ei kuitenkaan ketään auta. Te tässä kirjeenvaihdossa olevat olette tehneet todella paljon lastenne eteen. Lapset ovat vaan niin erilaisia. Tiedän yhdet kaksosetkin joista toinen on ääripään haastava murkku ja toinen on koulunsa priimuksia, joka ei harrasta mitään paheita. Ja samassa perheessä ovat kasvaneet.
Jaksamista teille.Päivä kerrallaan eteenpäin tässä on yritettävä.
Meidän nuori on jo ollut sijoitettuna. Se kyllä katkaisi tuolloin päihdekäytön siksi aikaa kun oli sijoituksessa, mutta tavat ovat tiukassa ja jos kaveripiiri ei muutu, ei menokaan muutu, ainakaan kovin äkkiä. Oletan, että ylilyöntejä tulee niin kauan kun peruskoulu on päällä, mutta oikeastaan peruskoulun jälkeinen aika pelottaa enemmän, kun nuoren pitäisi tosissaan ruveta ottamaan vastuuta omasta tulevaisuudestaan ja muuttaa pois kotoa.
Sijoitus on rankka ratkaisu, mutta meidän tapauksessa toimi hyvin. Ei tosin ollut ihan helppoa saada nuorta sijoitukseen, kun tausta oli ok: ydinperhe, työssä käyvät vanhemmat, ei aikasempia sosuun asiakkuuksia jne. Lasten suojeluilmoituksen tein itse ja poliisi muutaman kerran. Sijoitus tuli sitten kiireellisenä yhden kännäyskerran tuloksena, mutta jos vanhempia olisi kuunneltu enemmän olisi vältytty joiltakin viinanhuuruisilta viikonlopuilta.
Miten tuttuja tunteita; Syyllisyys, epäonnistuminen, jatkuva varuillaan olo ja pelko. Myös riidat ja ahdistunut ilmapiiri puolison kanssa, hänkin lopulta riehui ja raivosi kuin murrosikäinen. Mutta nyt poikasemme on 18 v ja kaikki on pikkuhiljaa muuttunut, aivan kuten silloin muutama vuosi sitten kun tuntui että yhdessä yössä syntyi se hirviö. Lapsemme ei kapinoinut aivan samoin keinoin kuin teillä, mutta nuo pari vuotta ovat mustaa, kauheaa aikaa ja äidin tunteet joita kuvaat ovat samoja.
Viimeisen vuoden aikana hän tosiaan on muuttunut; katse kevään yo-kirjoituksissa ja jatko-opinnoissa, valoisa innostunut nuorimies joka kysyy ”mitä sulle äiti kuuluu, onko kaikki ok”. Mieheni kanssa olemme onnellisia siitä että kuitenkin jaksoimme ja itku tulee vieläkin pelkästä helpotuksesta, vanhoja emme halua muistella, liian kipeää.
Haluan tällä viestillä valaa sinuun tulevaisuuden uskoa ja toivoa siitä asiat voivat muuttua. Perheemme ei saanut ulkopuolista tukea ja olen miettinyt, olisiko ollut helpompaa jos olisimme sitä hakeneet / saaneet, en tiedä. Sen sijaan vertaistukea saimme muutamalta läheiseltä joilla sama elämäntilanne tai ainakin kokemusta vastaavasta ja se oli lähes elinehto. Joka tapauksessa voimia teille kaikille, kyllä asiat vielä järjestyvät.
Voi miten helpotti löytää tällainen viestiketju! Istuin ja luin vedet silmissä kaikki nämä viestit, selviytymistarinat ja ”kauhutarinat”. Meille kun on tuttavapiiriin sattunut ilmeisesti vain kilttejä lapsia, kaikki vaan tuntuvat päivittelevän meidän poikaamme…
Itselläni on 12- ja 14-vuotiaat pojat ja tämän 14-vuotiaan joku tosiaan taisi käydä vaihtamassa, kun yläaste alkoi. Ihanasta urheilijapojasta tuli yhtäkkiä röökiltä haiseva, kiroileva teini. Koulusta ei ole poissaoloja, mutta koulun eteen ei viitsitä tehdä mitään, numerot laskee ja jälki-istuntoja satelee. Tyttöystävänä tietenkin se koulun kovin gimma, jolla ei taida olla minkäänlaisia kotiintuloaikoja. Eikä varmaan tarvitse kertoa miten urheiluharrastusten on käynyt…
Meillä ei ihan yhtä hyvin mene muiden kasvatukseen osallistuvien kanssa. Minä olen sitä mieltä, että keskustelemalla ja nuortakin kuuntelemalla päästään parempiin tuloksiin kuin jatkuvalla räyhäämisellä. Haluan kannustaa ja kehua, muistan aina kertoa, kuinka tärkeä nuori minulle on jne. Poikien isän on helppo työntää lähivanhemman eli minun syykseni pojan huono käytös. Mikään ei satu enempää kuin se, kun isä sanoo, että minun pitäisi yrittää enemmän poikien koulumenestyksen eteen. Ja pojat huutavat kumpikin, että olen hirveä diktaattori, kun vaadin koulutehtäviä tekemään ja kokeisiin lukemaan. Aviomieheni mielestä olen liian lepsu ja tuollainen turha lepertely (=keskustelu) ja päähän taputtelu on juuri se, miksi poika käyttäytyy huonosti. Aviomieheni omat pojat ovat juuri murrosiän tyrskyistä selvinneet, kasvaneet fiksuiksi nuoriksi miehiksi ja samaa tahtia mieheni näemmä unohtaa, että heidän kanssaan koskaan olikaan mitään ongelmia.
Meillä ei siis tosiaan voi puhua toistemme tukemisesta, vaan joka kerta, kun joku pojan moka tulee ilmi, alkaa mieheni syyttää minua. Se on äärimmäisen raskasta ja johtaa lopulta siihen, että en kerro miehelleni, jollei ole aivan pakko. Ja se ei kyllä avioliitolle tee kovinkaan hyvää…
Kuitenkin olen puoleni valinnut jo silloin 14 vuotta sitten ja koitan seistä tuon pienen hirviön tukena ja turvana. Aina välillä sieltä naamion takaa meinaan pilkistää se iloinen pieni poika.
Edellisen viestin kirjoittajalle:
Nuo kaksi viimeistä lausettasi toivat kyyneleen silmään. Pidä periaatteistasi kiinni! Älä anna päivittelijöiden tai syyttelijöiden vaikuttaa omaan harkintaasi poikasi äitinä ja kasvattajana. Olen varma että selviät näistä haastavista vuosista, ja poikasikin selviää.
Kahdeksas luokka on usein se pahin koulunkäynnin kannalta. Ysiluokalla yleensä helpottaa, näin sanoi poikani luokanvalvoja kymmenien vuosien kokemuksella. Itselläni on samanikäiset pojat kuin sinulla, eivätkä todellakaan ole mitään kilttejä pulmusia. Kiroilua, uhmaamista, numeroiden laskua, tuntilevottomuutta jne. Kannatan kuitenkin (kuten sinäkin) keskustelevaa otetta räyhäämisen ja jatkuvan rankaisemisen sijaan. Olen huomannut että kun tilanne on ”päällä” ja tunteet kuohuvat puolin ja toisin, on parasta ottaa aikalisä, ja viritellä keskustelua nuoren kanssa vasta vähän ajan päästä.
Joskus tuntuu että tässä lyö vaan mojovasti päätään seinään. Mutta ehkä sato korjataan vasta vuosien päästä :). Mielestäni murrosiän myrskyt on käytävä läpi murrosiässä, muuten ne saattavat tulla pintaan aikuisuudessa.
Toivon sinulle voimia, ja toivon myös että miehesi ymmärtäisi alkaa tukea sinua, moittimisen sijaan. Tukea voit löytää muualtakin: koululta, sos.toimistosta, perheneuvolasta ym.
Osanottoni! Meillä yläaste meni jotenkuten, mutta nyt lukion ekalla meno on mennyt mahdottomaksi. Laitan kännykän herättämään ja soitan vielä töistä, että poika ehtisi kouluun, mutta mitä hän tekee? Jää kotiin nukkumaan.
Toisella jaksolla hän lintsasi ihan törkeästi. Odotan kauhulla koetuloksia, reppaako hän kaikki kokeet. Muuten poika on mukava ja kiltti, mutta mikään muu ei kiinnosta kuin tietokoneet, pelit ja televisio. Valitettavasti taulu-TV:tä ei saa mihinkään kaappiin piiloon. Läppärin piilotamme usein. Ehkä pitäisi lopettaa kännykän nettiyhteys, mutta nykyaikana se tuntuu vähän raa´alta.
Keneen pitäisi ottaa yhteyttä? Koulussa opo ja ryhmänvalvoja ovat puhuneet pojan kanssa, mutta hänen mielestään he on tyhmiä. Pikkuhiljaa olen alkanut ajatella, että Suomen nuoriso tuhoutuu pelien vallatessa nuorten mielen.
Minulla 24 v tyttö ja pian 14 täyttävä poika. Tytön kanssa oli jotakin riitoja teini-ikäisenä saamattomuudesta ja koneella istumsiesta8 latasi musiikkia yms.
Poika ollut hirmu empaattinen ja herkkä mutta iloinen. Vielä vuosi sitten halusi tulla nukkumaan minun kanssa jos pelotti tai oli painajaisia.
Viime kesänä 6 luokan jälkeen meilläkin muuttui poika, tiuskii ja sanoo kaikkeen joo joo mutta mitään ei tapahdu.Isä asuu uuden nasien kanssa puolen km päässä. Isä ei ole moneen vuoteen pahemmin osallistunut pojan elämään, häenllä on hyvä taloudellinen tilanne mutta jonkun asteinen alkoholiongelma, joka olikin suurin syy avoeroon. Nykyään poika on siellä aian välillä, siellä ei vaan haöuta riidellä, eli saa pelata tai olla facessa niin paljon ja kauan kun haluaa, nukkumaan menoaikoja ei valvota yms.
Aamuisin herätän ja yritän työmatkalla soitella uudelleen jotta ehtisi taksiin joka vie bussipysäkille. Jos siihen ei ehdi niin jää vähintään ensimmäinen tunti väliin.
Oli yksi ilta minun koneella ja jätti facen auki vahingossa, aiemminkin käynyt niin ja silloin olen sen sulkenut. Nyt en huomannut että oli pojan, ihmettelin kuka on minulla laittanut viestiä… Ekasta lauseesta jo ilmeni tupakka yms. joten en voinut olla lukematta vaikka se on väärin. Ilmeni että poika pummaa jämiä ja että on kerran varastanut alkoholia kaverin kanssa isältään, ei pelännyt että jäisi kiinnin koska isä ja uusi nainen olivat itse kännissä.
Jutuista paistoi läpi että haluaa esittää kovaa, kieli mitä hän ja muut sekä tytöt että pojat käyttivät oli aivan kamalaa.
Juttelin koulun kuraattorin kanssa ja sen jälkeen pojan kanssa, en kertonut miten tiesin. Ei paljoa puhunut mutta antoi ymmärtää ett ei enää tekisi niin, mutta en jotenkin siihen luota. Luulen että on aika huono itsetunto kun on koulun lyhyimpiä, yrittää tehdä tällä tavalla vaikutusta.
Tuntuu että en lainkaan enää tunne tuota nuorukiasta, mihin poikani on kadonnut, tuleeko ikinä takaisin, miten hänen käy?
Mä rakastuin tänään yhteen aikuiseen mieheen. Mulle ei oo iskää,kun se asuu nykyään Venäjällä,vanhemmat eros. Tämä mies johon tänään tutustuin on 45v ihan jees mies. Olin hänen luonaan tänään ja söimme hyvää ruokaa. Tämän miehen luo haluan mennä joka päivä. Ainut joka minusta välittää.. On vielä seksikkään näköinenkin.
[YLLÄPIDON VASTAUS]
Hei,
kirjoitit tärkeästä asiasta. Et kirjoittanut viestissä ikääsi. Jos olet itse vielä nuori, on tärkeää että elämässäsi olevat aikuiset tietävät aikuisen vastuun ja rajat ihmissuhteessa.
Lasten ja nuorten puhelimen palveluissa voit keskustella kaikista mieltäsi painavista asioista anonyymisti ja luottamuksellisesti. Löydät lisätietoa palveluista tämän linkin kautta: https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/