Onkohan mahdollista, että 9v pojan ”pissahädässä” onkin kyse stondiksesta?
Eksyin tänne kun kaivelen omaa menneisyyttäni, olin itse tällainen lapsi just noin 7 – 10 vuoden iässä. Ahdistuin siitä ajatuksesta että kaikki muut nukkuu ja munkin pitäisi nukkua, kun olin ymmärtänyt että valvominen on jokseenkin väärin ja unta pitää saada tietyn verran. Jotenkin se pelotti, ajatus siitä että tätä unta ei sitten saakkaan riittävästi ja se aiheuttaa jotain pahaa, mistä syntyi kierre. Vanhemmat oli varmasti ja täysin luonnollisesti väsyneitä tähän eivätkä osanneet oikein suhtautua rakentavasti, mulle jäi aina sellainen olo että itkeminen ja ahdistuminen oli lähinnä ärsyttävää ja häiritsin heidän iltaansa olkkarissa, johon salaa hiivin heidän selkiensä takaa katsomaan telkkaria ja pidätteleen itkua.
No, nyt kun asiaa aikuisena pohdin, niin tuntuu että eniten olisi silloin helpottanut että mut olisi otettu syliin ja silitetty, halattu. Että aikuinen olisi auttanut sen ahdistuksen tunteen kanssa, kun itselle se tuntui olevan liikaa. Syiden tivaaminen ahdisti mua enemmän, kun en kerta kaikkiaan tiennyt miksi en saa unta. En muista että silloin olisi tapahtunut mitään isompaa koulussa tai harrastuksissa, olin vain jotenkin tosi herkkä ja stressasin yksin pimeään valveille jäämistä ja sitä mitä mulle tapahtuisi jos en nukkuisi riittävästi, olin tainnut lukea univajeen vaikutuksista. Olin ylipäätään kaikenlaisiin uhkakuviin valmistuva lapsi, joten luulen että tää oli osa mun persoonaa ja sai vaan suurehkot mittasuhteet valvomisena.
Kirjoitan tätä siksi, että toivon että joku vanhempi vois saada apua oman lapsensa kanssa näistä tuntemuksista. Vaikka ymmärrettävästi mun vanhemmat oli väsyneitä jokailtaiseen itkemiseen ja valvomiseen eivätkä oikein jaksaneet aina halailla, meni mummulassa itkukohtaukset joskus helpommin ohi. Mummu suhtautui lempeällä, iän tuomalla varmuudellaan, silitti selkää ja toi nenäliinoja, sanoen että sellaista se isoksi kasvaminen joskus on, vaikeaa. En väitä että tällainen suhtautumistapa tietenkään on aina hyvä, joskus on traumaattisia tapahtumia mistä lapset ei uskalla kertoa ja mitkä öisin kasvaa isoiksi möröiksi, mutta omalle, helposti ahdistuvalle ja dramaattiselle lapsen mielelleni mummun hötkyilemätön rauha oli parasta lääkettä.
No minä olen lapsi ja itse olen nukahtanut äänikirjoilla todella helposti
Saattaa olla, että lapselle on tapahtunut jotakin koulussa ja ei uskalla/ osaa kertoa siitä kotona. Kiusataanko häntä? Kiusaaminen näyttää olevan yllättävän yleistä, jopa jotkut opettajat voivat sitä tehdä, puhumattakaan lapsista.
10 vuotias on kuitenkin loppujen lopuksi vielä aika pieni.
Tai onko lapsi nähnyt esim.kavereilla liian pelottavia ohjelmia?
Hyvä keino on ottaa patja ja mennä muutamaksi yöksi nukkumaan lapsen huoneen lattialle.
Ulkoilu yhdessä ja ylipäänsä kaikki liikunta. Ulkona liikkuminen, juokseminen, pihaleikit väsyttää lasta luonnollisella tavalla.
Onko lapsella kuitenkin jokin sairaus, allergia, uniapnea, isot kitarisat? Tai painajaisia?
Onko lapsen vuode houkutteleva, onko lapsella pieni yövalo?
